1990 -luvulla Suomi ajautui syvään lamaan ja sen seurauksena yhteiskunnassamme jouduttiin leikkaamaan kuluja myös perheiden tukemisesta ja nuorten syrjäytymisen ehkäisystä. Nyt saa vain haikeudella kuunnella tarinoita siitä, kuinka 80 -luvulla onnellisen perheenlisäyksen tapahduttua tarjosi kunta kodinhoitoapua ja samalla tärkeitä arjen selviytymisen niksejä tuoreelle äidille ja isille.
Nyt tuoreet perheenäidit passitetaan synnytyksen jälkeen pikimmiten kotiin ehkäpä ainoana turvana hetkeksi avuksi kiiruhtanut mummo - jos sitäkään. Ehkäpä mummo on vielä työelämässä, asuu kaukana tai ehkä jo itse hoivan tarpeessa.
90-luvun lamasta sitten noustiin. Enimmäkseen nousun vetureina oli teknologiateollisuuden huima kasvu, mutta muutama markka säästettiin myös kuristamalla ennaltaehkäisevä työ perheiden ja nuorten tukemisesta. Perheet eivät saaneet tukea, kun sitä olisi todella tarvittu.
Pahaksi onneksi säästetty markka on nyt aiheuttanut myöhemmin useiden eurojen menot, kun perheitä on hajonnut ja nuoria syrjäytynyt yhteiskunnan ulkoreunalle. Tuloksena on ollut henkilö- ja perhetasolla murhetta. Ja myös valtavasti kuluja sekä toteutumattomia verokertymiä. Pienellä säästöllä saatiin paljon murhetta ja vahinkoa.
Nyt on taas taloudellisesti kovat ajat. Valtio velkaantuu, samoin kunnat. Mitä pitäisi nyt tehdä toisin? Onko meillä varaa maksattaa nykyistä taloudellista ahdinkoa tulevilla sukupolvilta, viemällä heiltä toivo ja rahat? Ei ole.
Vaikka elämme taloudellisesti ankeita aikoja, ei meidän tule unohtaa heikoimmassa osassa olevia kanssaeläjiä. Kansakunnan sivistyksen mittari on se, miten heikompiosaisia kohdellaan. Yhteiskunnan tulee tukea heikossa asemassa olevia ja tukea heitä tarjoamalla heille toivon näköaloja. Jos ihmiseltä viedään toivo paremmasta huomisesta - mitä jäljelle jää? Ei paljoakaan.
Kyse ei ole useinkaan suurista summista rahaa. Tarvitaan muutama auttava käsi, kuunteleva korva ja neuvoja, joilla ahtaalle joutunut ihminen jaksaa pahimman yli. Se, joutuuko yksilö tai perhe kurjistavaan kierteeseen vai pääseekö nousemaan yhden pykälän murheen alhosta, on usein varsin pienestä kiinni. Kunnan puolelta pitäisi pystyä tarjoamaan riittävät resurssit siihen, että niin perheelle kuin myös nuorille olisi tarjolla tukea, kun sitä kipeimmin kaivataan, mieluummin jo hieman sitä ennen. Lisäksi yksilöinä me kaikki voimme tässä tehdä osamme, jeesataan kaveria, kun hän apua tarvitsee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti